Suurinta osaa maailman jalkapallojoukkueista johdetaan järjellä, ei tunteella. Suurin osa omistajista ja valmentajista uskoo aivan oikein, että vain seurojen pitkäjänteinen rakentaminen johtaa sekä taloudelliseen että urheilulliseen menestymiseen. Esimerkkinä harkitusta toiminnasta voidaan mainita Bayern München, jonka etumatka lähimpiin kilpailijoihinsa on kasvanut suureksi, ja Arsenal, jota Arsène Wenger on valmentanut yhtäjaksoisesti vuodesta 1996. Muitakin esimerkkejä löytyy.

Stereotyyppinen käsitys Välimeren maiden jalkapallosta on se, että siellä luotetaan järjen sijaan tunteeseen. Tämän näkemyksen mukaan Espanjassa, Italiassa, Kreikassa ja Turkissa seurojen toiminta on etenkin taloudellisesti kestämättömällä pohjalla. Väittämä ei pidä täysin paikkaansa. Välimeren maiden voitokkaimmat hiljattaiset seurat, FC Barcelona ja Juventus, ovat nimittäin olleet pitkän tähtäimen projekteja. Niitä on johdettu ajatuksella, mikä on näkynyt niin pokaaleissa kuin taloudellisesti.

FC Barcelonan ja Juventuksen pahimmat kilpailijat ovat kompastuneet omaan näppäryyteensä. Vaikka myös esimerkiksi Roomassa kärsitään vauhtisokeudesta, Real Madrid on ilmeisin esimerkki suuresta tunteeseen panostavasta seurasta. Se joko voittaa upeasti tai häviää nöyryyttävästi. Tämä filosofia on johtanut siihen, että systemaattisempi FC Barcelona on ollut Espanjan ykkösjoukkue vuodesta 2008.

Real Madrid on kuitenkin voittanut useita pokaaleja vuoden 2008 jälkeen, joten sen tilanne ei ole täysin lohduton. Asiat ovat toisin Valenciassa, jossa on Real Madridin tavoin yritetty edetä kovalla vauhdilla. Valencia, yksi 2000-luvun alun parhaimmista seuroista, on 2010-luvulla kärsinyt sekä taloudellisista että urheilullisista ongelmista.

Valencian velat olivat kohonneet yli 400 miljoonaan euroon vuonna 2008, eikä se pystynyt maksamaan palkkoja ajallaan. Se joutui myymään tähtiään lyhentääkseen velkojaan. David Villa, David Silva, Juan Mata ja monet muut pakkasivat lyhyen ajan sisään laukkunsa. Krooninen rahapula johti myös siihen, ettei vuonna 2007 aloitettua Nou Mestalla -stadionia saatu rakennettua loppuun. Nou Mestallan työmaa on ollut hylättynä vuodesta 2009, eikä loppua tälle katastrofaaliselle projektille ole näkyvissä.

Singaporelainen bisnesmies Peter Lim osti Valencian keväällä 2014. Hän hankki 70,4 prosenttia seuran osakkeista. Limin saapuminen herätti innostusta, sillä hän sijoitti heti seuraan huomattavia summia. Rahat mahdollistivat uusien pelaajien hankkimisen ja joukkueen palaamiseen kilpailukykyiseksi. Hetken kaikki näytti hyvältä. Valencia sijoittui kaudella 2014–15 La Ligassa neljänneksi ja palasi Mestarien liigaan.

Tällä kaudella kaikki on kuitenkin jälleen mennyt pieleen. Valmentaja Nuno Espírito Santo erosi syksyllä Valencian alisuoritettua pahasti Espanjassa ja kansainvälisillä kentillä. Tilalle palkattiin, hämmentävää kyllä, ensimmäisen päävalmentajapestinsä aloittanut Gary Neville, joka oli aiemmin palkattu Valencian apuvalmentajaksi. Päätös tehtiin presidentti Limin toimesta, ja se pohjautui intuitioon, ei vakavaan harkintaan.

Valencia on jatkanut ailahtelevia otteitaan Nevillen alaisuudessa. Se taisteli tasapeliin FC Barcelonan kanssa, mutta on voittanut sen jälkeen vain kolmannen sarjatason Barakaldon Copa del Reyssä. Pañoladat (valkoiset nenäliinat), joita heilutetaan yleisön toimesta joko upeiden tai hirveiden esitysten johdosta, ovat olleet Valenciassa tällä kaudella tuttu näky keskinkertaisten tulosten takia. Nevillen ensimmäinen päävalmentajapesti ei olisi voinut alkaa paljon huonommin.

Hiljattaiset tapahtumat tuovat mieleen vuoden 2007, jolloin Quique Sánchez Flores potkittiin pois Valencian pärjätessä vain kohtalaisesti. Hänen tilalleen tullut Ronald Koeman oli pudottaa Valencian La Ligasta. Historia näyttää toistavan itseään, koska Valenciassa – aivan kuten Madridissa – ei selvästikään ole opittu tehdyistä virheistä. Tunnetun sanonnan mukaan historiaa tietämättömät ovat tuomittuja toistamaan virheitään. Tämä lause pitäisi laittaa kehystettynä näkyvälle paikalle Valencian toimistoon. Madridissakaan sen muistaminen silloin tällöin ei olisi pahitteeksi.

Valencian koti Mestalla tunnetaan stadionina, jossa yleisö kääntyy helposti omiaan vastaan. Sama pätee myös esimerkiksi Real Madridin Santiago Bernabéuun, jonka hyvään tottunut yleisö buuaa ja viheltää joskus armottomasti omilleen. On selvää, että pelaajien ja valmentajien työrauha ei ole tällaisessa tilanteessa optimaalinen. Onko lopulta ihme, että menestys ei ole Madridissa tai Valenciassa nykyään pitkäkestoista?

Kaikki sujuisi paremmin, jos tunteeseen luottavissa seuroissa laitettaisiin jäitä hattuun ja asioihin alettaisiin suhtautua järkevämmin. Se ei tarkoita identiteetin menettämistä tai pelifilosofian muuttamista. Espanja elää suuresta tunteesta. La Ligan kannalta olisi kuitenkin parempi, jos sarjassa olisi useampi kilpailukykyinen joukkue. Tällä hetkellä tasaisuuteen näyttävät nimittäin pystyvän vain Atlético Madrid ja FC Barcelona.

Esa Mäkijärvi
Kolumnisti on kirjailija ja La Liga -intoilija. Hän on julkaissut kirjan Valkoinen baletti: kirjoituksia Real Madridista (Arktinen Banaani 2014). Mäkijärven kolumnit mahdollistaa yhteistyökumppanimme Vivus.fi.