Esa Mäkijärven kulma: Vain Espanjassa

La Liga on Euroopan viihdyttävin jalkapallosarja. Sen peleissä sattuu ja tapahtuu, eikä maaleista ja taklauksista ole yleensä pulaa. Toisin kuin Englannissa ja Saksassa, missä jalkapallo on raakalaismaista bisnestä, Espanjassa on vielä jäljellä lajin niin hienoksi tekevää tunnetta. Tästä esimerkkinä voidaan mainita hiljattainen Atlético Madridin ja Barcelonan cup-ottelu, jossa Jordi Alba sai päähänsä linjamiehen lipusta, pelaaja sai punaisen kortin pukukoppikäytävässä ja tuomiosta suuttunut Arda Turan heitti tuomaria kengällä. Kaiken kukkuraksi Atlético Madridin Cristian Ansaldi pidätettiin hänen saapuessaan stadionille ja teloessaan vahingossa poliisin käden autonsa ovella.

Aiemmilta kausilta mieleen tulee muun muassa tapahtuma, jossa linjamies sai päähänsä verta vuotavan haavan katsomosta heitetystä sateenvarjosta. La Ligan ystävät eivät turhaan käytä sanontaa, että jokin on mahdollista ”vain Espanjassa”. Sanonnalla on positiivinen ja negatiivinen puolensa. La Ligan huippuottelut ovat pääsääntöisesti erittäin hyvää viihdettä. Kriitikkojen mielestä niiden fyysisyys ja pelaajien höyrypäiset temput eivät kuulu jalkapalloon sivistyneellä 2010-luvulla.

Onko Espanjassa jotakin vialla? Ovatko espanjalaiset jalkapalloilijat ja maahan tulevat ulkomaalaiset vahvistukset hulluja? Saavatko he La Ligassa viruksen, eivätkä pysty käyttäytymään rehellisesti? Näyttävätkö he katsomossa oleville lapsille huonoa esimerkkiä? Pitäisikö heidän riehumisensa lopettaa kovilla rangaistuksilla?

Nämä ovat pohtimisen arvoisia kysymyksiä. Diego Simeonen valmentama Atlético Madrid tunnetaan aggressiivisesta pelityylistään, jossa koko joukkue antaa kaikkensa. Tämä tarkoittaa tinkimättömän työnteon lisäksi fyysisyyttä, jota selvästi korostetaan Simeonen pukukoppipuheissa. Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu pelkästään Simeoneen tai Atlético Madridiin. Kaikkien vähänkään suurempien La Liga -joukkueiden kohtaamisissa on räjähdysherkkä tunnelma. Sekä kentällä että katsomossa nähdään kummallisuuksia, jotka Englannin ja Saksan stadioneilta on enimmäkseen kitketty.

Tunteellisuus kuuluu erottamattomasti espanjalaiseen kulttuuriin. Välillä se johtaa ylilyönteihin. Viheriöillä nähdään eleitä ja temppuja, joita ei pitäisi näyttää lapsille. La Liga -peleistä tutut torikokoukset ovat tästä lievin versio. Asiat ovat hyvin niin kauan kun halu voittaa ja houkutus vahingoittaa vastustajaa eivät sekoitu. Asioiden raja on kuitenkin häilyvä, eikä sitä ole nopeassa pelitilanteessa helppo ymmärtää. Paineet ovat kovat ja vaativa yleisö odottaa suosikeiltaan mahdottomia suorituksia.

Marraskuussa 2014 Deportivo La Coruñan kannattaja kuoli Atlético Madridin fanien käsittelyssä. Kyse ei ollut tavallisista kannattajista, vaan fanaattisista ultrista. He olivat kokoontuneet ennalta sovittuun paikkaan tappelemaan ennen peliä. Ultrat tekevät stadioneista äänekkäämpiä paikkoja, mutta sekaantuvat laittomuuksiin ja pyrkivät elämään järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Tällaista käyttäytymistä ei selvästikään tule sallia, ei edes anarkistisessa ja karnevalistisessa Espanjassa, jossa järjestäytyneiden kannattajaryhmien pimeää puolta on pitkään katsottu läpi sormien.

Sanahelinän lisäksi Deportivo La Coruñan kannattajan kuoleman jälkeen ryhdyttiin myös konkreettisiin toimiin. Osallisina olleet seurat kielsivät ultraryhmiä tulemasta katsomoihinsa. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun usein joko äärioikeistoon tai äärivasemmistoon kuuluvat ultrat aiheuttavat ongelmia. Anteeksiannettavan pahennuksen herättämisen lisäksi jotkut heistä syyllistyvät rikoksiin. Tasapainoa rehdin kannattamisen ja liiallisen riehumisen välillä on kuitenkin vaikea saavuttaa.

Ultrilla on vaikutusvaltaa Espanjassa, vaikka etenkin maan suurimmat seurat ovat savustaneet niitä stadioneiltaan ja ottaneet etäisyyttä heidän retoriikkaansa. Real Madridilla on äärioikeistolaiset ja Barcelonalla äärivasemmistolaiset faninsa. Jalkapalloa ja politiikkaa voi olla mahdotonta erottaa toisistaan, mutta ultria kohtaan otettu kova linja ei välttämättä tarkoita tunnelman lässähtämistä ja La Ligan tulemista Bundesliigan tai Valioliigan kaltaiseksi tylsäksi sarjaksi, jossa linjamiehet eivät lätki tähtipelaajia lipuillaan. Tällainen taantuma ei värikkäässä Espanjassa tule kyseeseen.

Räiskyvyys ei tee Espanjasta parempaa tai huonompaa kuin muista maista, ainoastaan erilaisen. Espanjalainen jalkapallo on ainutlaatuista. Se on säilyttämisen arvoista yhä kyynisemmäksi muuttuvassa jalkapallossa. Nykyinen huippujalkapallo on yhdistelmä bisnestä ja sirkushuveja. La Ligan peleissä on kuitenkin mukana häivähdys vanhoista hyvistä ajoista. Latinalainen temperamentti, sekä taitavat, yksilölliset pelaajat, saavat ”vain Espanjassa” -sanonnan kuulostamaan kokonaisuutta tarkasteltaessa hyvältä.

Esa Mäkijärvi
Kolumnisti on kirjailija ja La Liga -intoilija. Hän on julkaissut kirjan Valkoinen baletti: kirjoituksia Real Madridista (Arktinen Banaani 2014). Mäkijärven kolumnit mahdollistaa yhteistyökumppanimme Vivus.fi.