Analyysi: Ilkeästä rotasta tuli harmiton hiirulainen – eli mitä Atléticolle tapahtui

Tuomas Virkkunen osui nappiin kuvailussaan. Viasatin selostaja sanoi, että Atlético muistuttaa taas sitä entistä Atletia, jonka pelaajilla on kurat housussa jo ennen Madridin derbyn alkamista.

Siltähän se aika lailla näytti tiistai-iltana. Onhan Santiago Bernabéu toki kunnioitusta herättävä paikka, mutta Atlético oli Realia vastaan joukko pelokkaita lampaita. Ei tällaista ole oikein totuttu näkemään Diego Simeonen aikakaudella. Missä oli ja on se Atleti, jonka piti olla kuin heijastus Simeonesta itsestään; pelaa veitsi hampaiden välissä?

Missä on se Atleti, jonka piti olla kuin heijastus Simeonesta itsestään?

Syvemmällä analyysillä ongelmia todennäköisesti löytyy prässipelaamisen täsmällisyydestä ja ketjureaktion myötä myös muista pelaamisen päävaiheista. Mutta silmään pistää myös tietty asenne – tai pikemminkin sen puute.

Urheilujournalismissa korostetaan liiaksi tsemppaamista ja taistelemista. Kaikki huipputason pelaajat osaavat kyllä tsempata ja taistella. Mutta nyt taistelemisesta puhuminen sallittakoon. Atleti kun on joukkue, jolla oli tällä osa-alueella kilpailuetu. Siis oli, ei ole enää.

Puolustuspelaamisen heikentyminen

Tutkitaan La Liga -tilastoja Simeonen aikakaudelta. Näkyvissä on tietty trendi, joka on jokseenkin huolestuttava Atletin kannalta.

Atletihan ei ole Simeonen aikana missään vaiheessa perustanut peliään pallonhallintaan. Kyse on aina ollut enemmän maalinesto- kuin maalintekopelistä. Ideologisesti: 1-0-voitto on ollut parempi kuin 3-2-voitto.

Simeonen ensimmäisellä kokonaisella kaudella (2012-13) joukkue päästi vastustajat laukomaan keskimäärin 10,1 kertaa ottelua kohden. Vain Barcelonan lukema oli pienempi. Ja kehitystä tuli. Seuraavalla kaudella Atletin lukema oli 8,9; sitten enää 8,6.

Ehkä vastustajat oppivat pikku hiljaa pelaamaan Atléticoa vastaan, tai ehkä pelaajisto ei enää ollut tarpeeksi hyvä. Joka tapauksessa Atleti päästi viime kaudella vastustajat laukomaan yhtäkkiä 9,7 kertaa ottelua kohden. Tällä kaudella lukema on ollut jo hälyttävä 11,1.

Eikä vain se määrä, vaan myös laatu. Atléticoa vastaan lauotuista kudeista 55 prosenttia on tällä kaudella tullut rangaistusalueen sisältä. Koskaan aiemmin ei ole Simeonen aikakaudella nähty tällaista.

Liian kilttiä

Jos Atlético mielii Simeonen pelitavalla voittaa jotain, oman maalin ja koko oman alueen on oltava kuin läpipääsemätön muuri. Paljon kertoo sekin, että muodon sisällä Atleti on tällä kaudella taklannut vähemmän kuin millään muulla kaudella Simeonen aikana. Joukkue on myös rikkonut vähemmän kuin koskaan ennen.

”Huippukaudella” 2014-15 Atlético keräsi La Ligassa peräti 110 keltaista ja viisi punaista korttia. Viime kaudella lukemat olivat 88 ja 3, tällä kaudella enää 71 ja 2. Kilttiä, niin kovin kilttiä. Liian kilttiä. Enkä nyt tarkoita sitä, että korttien kerääminen olisi itsetarkoitus. Mutta se yhdistettynä muihin yllä mainittuihin tilastoihin kertoo paljon siitä, miten Atlético on alkanut lähestyä pelejä.

Mitä jää jäljelle, jos aggressiivisuus otetaan pois?

Ehkä Simeone on yrittänyt viedä Atléticoa ”salonkikelpoisempaan” suuntaan. Ehkä Simeone ei ole enää halunnut Atletin pelaavan veitsi hampaiden välissä. Ehkä tavoitteena on ollut niin sanottu suurseurajalkapallo. Mutta jos (ja kun) joukkue on edelleen yrittänyt pelata maalinestopeliä maalintekopelin sijaan (muun muassa pallonhallintaprosentti pysynyt aika lailla samana), niin mitä jää jäljelle jos otetaan vielä puolustuksellinen aggressiivisuus pois? Sehän on hyvänen aika ollut Simeonen Atléticon tunnusmerkki!

Ottelu Real Madridia vastaan oli paljon puhuva. Atlético näytti kotisohvalle asti aneemiselta ja väsyneeltä. Ei yhtään sellaiselta aggressiiviselta paskiaiselta, jollainen sen pitäisi olla. Ilkeästä rotasta on tullut harmiton hiiri. Ja se hiiri ei kyllä voita yhtään mitään.