Näkökulma: Simeone – Atléticolle kaikki kaikessa

Atlético Madrid tiedotti eilen, että Diego Simeonen kanssa on tehty vuoteen 2020 ulottuva jatkosopimus. Simeone olisi tiettävästi voinut lähteä Manchester Cityyn tai PSG:hen, joissa hän olisi todennäköisesti saanut työstään reilusti suuremman korvauksen. Cholo päätti jäädä Atléticoon – omaan seuraansa sanan kaikissa merkityksissä.

Vuoden 2011 joulukuussa, kun Simeone päätti ottaa nykyisen työnsä vastaan, Atlético ei ollut mitään. Toki joukkue oli voittanut Euroopa-liigan vuonna 2010, mutta siinä tärkeimmässä sarjassa – La Ligassa – meni huonosti. Simeone peri edeltäjältään Gregorio Manzanolta joukkueen, joka oli liigassa sijalla 10 ja joka oli noin kuukautta aiemmin ottanut Madridin derbyssä taas kerran turpaan isoveljeltään.

Alun poukkoilusta Chelsean murjontaan

Alussa Simeonen linja oli hieman poukkoileva. Avausottelussa mentiin 4-4-2-systeemillä, mutta alasarjajoukkue Albaceteltä tuli takkiin Copa del Reyssä. Simeone muovasi ryhmityksensä muotoon 4-2-3-1. Mentiin kliseisesti puolustuksen kautta. Ajatus toimi. Ensimmäisessä kuudessa liigaottelussa Simeonen johtama ryhmä päästi vain yhden maalin. Yksittäisissä otteluissa kokeiltiin taas 4-4-2:ta, mutta käytännössä koko loppukausi meni 4-2-3-1:llä. La Ligassa Simeone hinasi joukkueensa viidenneksi. Eurooppa-liigassa kuljettiin voitosta voittoon ja aina päätyyn asti.

Vielä oli iso askel ottamatta. Simeonen ensimmäisen kevään aikana Atlético hävisi sekä Barcelonalle että Real Madridille. Edelleen Espanjan kaksi suurta saattoi puhua Atletista sympaattisena haastajana. Loppukesästä alkoi kuulua kummia, kun Eurooppa-liigan voittanut Atlético kohtasi Mestarien liigan voittajan Chelsean Uefa Supercupissa. Eikä pelkästään kohdannut. Atlético murjoi Chelsean maanrakoon maalein 4-1. Radamel Falcao tykitti hattutempun, ja ihmiset alkoivat miettiä, mitä olikaan syntymässä.

Vahvistuva identiteetti

Tässä vaiheessa Simeonen suuntaviivatkin alkoivat olla selkeämmin hallussa. Juanfran pelasi oikeana pakkina eikä vasempana laitahyökkääjänä kuten Simeonen ensimmäisessä liigaottelussa. Isossa kuvassa suunnitelmana oli riistää pallo aiempaa nopeammin, pelata aiempaa enemmän laitojen kautta ja hakea keskityksiä. Olihan joukkueessa erinomaisia keskittäjiä kuten Juanfran ja Koke sekä maailman parhaisiin pääpelaajiin kuuluva Falcao. Samalla panostettiin erikoistilanteisiin. Siinä missä edelliskaudella Atleti iski La Ligassa 12 erikoistilannemaalia, nyt lukema nousi 21:een. Prässäämisessä Simeone vaati intensiivisyyttä ja suoranaista aggresiivisuutta. Pelaajat alkoivat ymmärtää eron termien välillä. Taklattiin muttei rikottu.

Kausi 2012-13 alkoi erinomaisesti. Chelsea-voiton lisäksi joukkue voitti ensimmäisestä yhdeksästä liigaottelustaan kahdeksan ja pelasi yhden tasan. Sarjasijoitus pysyi lokakuusta maaliskuuhun toisena. Lopulta Barcelona ja Real Madrid menivät menojaan, mutta kolmas sija oli silti suuri askel parempaan suuntaan. Edellisen kerran Atlético oli pärjännyt La Ligassa näin hyvin kaudella 1995-96, jolloin irtosi mestaruus. Lienee turhaa sanoa, että silloinkin joukkueessa oli muuan Diego Simeone – tosin kentän puolella. Vaan vieläkin suuret voitot karttoivat Atletia. Joukkue hävisi kauden molemmat ottelunsa sekä Barcalle että Realille. Kevätpuoliskolla jo melko niukasti, mutta silti.

Käännekohta Bernabéulla

Viisi päivää jälkimmäisen Barca-tappion jälkeen pelattiin Copa del Reyn loppuottelu. Atlético oli välttänyt Barcelonan, Real Madridin, Valencian ja Real Sociedadin – tuolla kaudella hyvin pärjänneet joukkueet. Välierissä Sevilla kaatui niukasti, ja nyt oli finaalin aika. Vastassa Real Madrid, isoveli, ikuinen kiusaaja. Ja kaiken lisäksi ottelu pelattiin Realin Santiago Bernabéulla, eikä millään puolueettomalla kentällä.

Cristiano Ronaldo vei Realin jo 14. minuutilla johtoon. Kuulosti kovin tutulta Madridin derbyltä. Mutta mitä vielä. Diego Costa, joka ei vielä tuolloin omannut nykyisenlaista tähtistatusta, tasoitti puolen tunnin jälkeen. Ottelu oli hyvin intensiivinen. Molemmille joukkueille merkittiin seitsemän varoitusta. Atletilta ajettiin ulos Gabi, Realilta Ronaldo ja päävalmentaja José Mourinho. Ronaldon ulosajon hetkellä sivurajan tuntumassäkin rähinöitiin. Costa ja Simeone – ketkäs muutkaan – olivat hämmentämässä.

Jatkoajalla Koke keskitti etualueelle, ja Miranda puski Atletin voittoon. Voittoon isoveljestä. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999. Onneakin Atlético tarvitsi. Real osui muutamaan kertaan tolppaan, ja kertaalleen Juanfran blokkasi maaliviivalta. Sillä ei ole merkitystä. Atlético voitti ja aloitti nousunsa kohti absoluuttista huippua. Lopultakin sinne samaan luokkaan Barcelonan ja Real Madridin kanssa.

Tuohon Copa del Reyn iltaan kiteytyy koko Simeonen aikaisen Atléticon tarina. Kaikki ne rähinät, taklaukset, varoitukset. Ja ennen kaikkea kyky voittaa isoja otteluita.

Falcao lähti – identiteetti säilyi

Seuraavana kesänä Atléticoa epäiltiin taas. Falcao myytiin Monacoon, ja Atletin piti taas vajota keskinkertaisuuteen. Simeone nokitti uudella ässällä. Diego Costa muuttui rotasta rottamaiseksi maalitykiksi. Ei se Simeonen pelifilosofiaan kuuluva rähinöinti kadonnut mihinkään, mutta nyt Costa alkoi tehdä myös maaleja. Kaiken lisäksi Simeone sai jalostettua pelitapaansa entisestään. Systeemi muuttui 4-4-2:een, jossa Costa sai parikseen David Villan, ja Koke siirtyi laidalle tekemään peliä. Edelleen puhuttiin aggresiiviisuudesta ja intensiivisyydestä. Mutta entistä enemmän pelaajat tekivät asioita järjellä, ei tunteella. Edes kovissa paikoissa ei kiehunut yli. Vastustajille Atleti alkoi olla entistä ikävämpi vihollinen.

Atleti todella nousi jalkapallomaailman eliittiin. Kauden alussa pelatussa Espanjan Supercupissa Rojiblancos hävisi Barcelonalle mutta ainoastaan vierasmaalisäännön perusteella. Molemmat osaottelut päättyivät tasapeliin. Real kaatui liigassa heti kättelyssä. Viimeisellä kolmannella kierroksella kahden suuren sijaan kolme suurta eteni rinta rinnan. Atleti kompuroi, mutta niin kompuroivat Barca ja Realkin. Ticon historiallinen liigamestaruus ratkesi arvolleen sopivasti kauden viimeisessä ottelussa Barcelonaa vastaan. Alexis Sánchez vei kotijoukkueen johtoon, mutta Diego Godín puski Atléticon tasoihin ja voittoon. Taas Atlético nousi vaikeassa paikassa tappioasemasta mestariksi. Taas vieraskentällä. Taas isoa joukkuetta vastaan. Ja taas ratkaiseva maali syntyi puskemalla.

La Ligan lisäksi Atlético oli lähellä valloittaa Euroopan. Finaaliin mennessä ei yhtään tappiota. Pudotuspeleissä kaatuivat AC Milan, Chelsea ja Barcelona. Mestaruuskin oli vaivaisesta minuutista kiinni. Jälleen Atlético otti seitsemän varoitusta Realia vastaan. Jälleen toppari (taas Godín) puski pallon maaliin. Mutta Sergio Ramos tasoitti lisäajalla ja jatkoajalla Real meni menojaan.

Diego Costa lähti – identiteetti säilyi

La Liga -mestaruus ja Mestarien liigan niukka finaalitappio herättivät lopultakin muun jalkapallomaailman. Kauden jälkeen pajatso tyhjeni. Diego Costa, Filipe Luís, David Villa ja Thibaut Courtois lähtivät. Kaksi ensimmäistä isolla rahalla Chelseaan. Ja taas Atléticoa epäiltiin. ”Nyt lähti liian moni avainpelaaja.” ”Ensi kaudella Atlético ei kyllä pärjää”.

Tässä kohtaa pitäisi jo ymmärtää identiteetin voima suhteessa pelaajistoon. Pelaajia tulee ja menee, mutta jos seuran identiteetti on kunnossa, hyvin määritelty ja sitä myös noudatetaan kaikessa tekemisessä, ei muutaman avainpelaajan lähtö kirpaise niin paljon. Enkä nyt suinkaan yritä sanoa, etteikö pelaajamateriaalilla ole merkitystä. Mutta vahva identiteetti antaa seuralle ikään kuin tukirangan, jonka ympärille joukkue voidaan rakentaa. Paloja voidaan ottaa pois ja lisätä, mutta identiteetti säilyy.

Häviäjistä voittajiksi

Näin on käynyt Atléticossa. Ennen Simeonea Atleti tunnettiin lähinnä joukkueena, joka saattoi ensin näyttää pirteältä, mutta joka lopulta aina hävisi Pedro-tarinan tavoin. Simeonen jälkeen Atléticon identiteetti on muovautunut yhdeksi jalkapallomaailman vahvimmista. Jokainen osaa yhdistää Atletiin sanat intensiivisyys, aggressiivisuus, korkea prässitaso, voimakas laitojen käyttö, keskitykset, pääpeli ja erikoistilanteet.

Identiteetin luomisen taustalla on ollut monia henkilöitä, mutta ilman Simeonen vahvaa persoonaa, karismaa ja Atlético-taustaa tästä ei todennäköisesti olisi tullut mitään. Ilman Simeonea oltaisiin taas aloitettu pirteästi mutta jossain vaiheessa luovutettu. ”Mies, joka pelasi veitsi hampaidensa välissä” teki häviäjistä voittajia. Tai pikemminkin, hän on tehnyt häviäjistä voittajia. Matka jatkuu edelleen. Tässä vaiheessa vuoteen 2020.

Costa ja Villa korvattiin Mario Mandzukicilla ja Antoine Griezmannilla. Courtois Miguel Ángel Moyálla. Alessio Cerci oli tyhjä arpa, mutta muuten osumaprosentti on ollut melko hyvä. Uudet pelaajat ovat nopeasti sopeutuneet tarpeeksi hyvin Atletin kollektiiviin.

Pikkuveli kasvoi isoksi

Tässä vaiheessa Atleti on La Ligassa neljäntenä ja sarjamestaruus on karannut. Onko joukkue siis taantunut? Ei. Atléticon kokoinen joukkue ei yksinkertaisesti voi joka vuosi voittaa pitkässä sarjassa sekä Barcelonaa että Real Madridia. Yksittäisissä otteluissa meno on oikeastaan vain parantunut entisestään. Viime keväisen Mestarien liiga -finaalin jälkeen Madridin derby on pelattu jo kuusi kertaa. Atlético on voittanut neljä kertaa ja kahdesti on pelattu tasan. Ennen vuoden 2013 Copa del Rey -finaalia tällainen fakta olisi kuulostanut utopistiselta.

Mestarien liigassa Atlético on mukana puolivälierissä. Bayer Leverkusen teki homman vaikeaksi, mutta Atleti kampesi (kuulostaako toistolta, jos sanon taas) isossa ottelussa tappioasemasta voittoon. Seuraavaksi vastaan asettuu Real Madrid. Pari vuotta sitten Realin johdossa olisi todennäköisesti polteltu sikareita hyvän arpaonnen kunniaksi. Nyt tilanne on se, että mikä tahansa muu joukkue olisi ollut Realille helpompi vastus.

Pikkuveli pysyy aina pikkuveljenä. Mutta kiitos Simeonen työn, pikkuveli on nyt kasvanut isoksi. Pikkuveljellä on identiteetti, joka johtaa selkeään pelitapaan, joka on johtanut ja johtaa jatkossakin menestykseen. Eikä identiteetti ole katoamassa mihinkään niin kauan kuin Simeone on puikoissa.