Näkökulma: Real Madrid törmäämässä seinään – päävalmentajan nimellä ei ole mitään väliä niin kauan kuin seura ei määrittele identiteettiään

Real Madrid vahvisti odotetun uutisen: Santiago Solari jatkaa pysyvällä sopimuksella joukkueen päävalmentajana (lue tästä).

Odotettua se oli siksi, että muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. Neuvottelut Antonio Conten kanssa kaatuivat, Michael Laudrup kieltäytyi, Belgian jalkapalloliitto ei ollut ilmeisesti kovin halukas luopumaan Roberto Martínezista ja Leonardo Jardimista ei oikein tiedetä, oliko hän missään vaiheessa realistinen ehdokas tehtävään.

Sitä sen sijaan ei osattu odottaa, että Solari saisi saman tien näinkin pitkän (kesään 2021 ulottuvan) sopimuksen. Odotettiin, että pesti kestäisi tässä vaiheessa vain ensi kesään saakka.

Sanon nyt asian, jota välttämättä kaikki Real Madridin kannattajat eivät haluaisi kuulla: Tällä hetkellä on täysin toissijaista, kuka joukkueen valmentajana toimii. Niin kauan kuin Espanjan pääkaupungin tunnetuinta instituutiota johdetaan kuin bordellia, millään valmentajapalkkauksella ei ole mitään väliä.

Ihania voittoja – ihan sama mitä joukkueita vastaan

Solarilla on huimat ansiot. 42-vuotias argentiinalainen on toiminut päävalmentajana reilu kolme vuotta, ensin Los Blancosin U18- ja U19-joukkueissa. Aikuisten tasolla Solarin ensimmäinen pesti oli Real Madrid Castillan peräsimessä. Siellä mies teki historiaa, sillä hän onnistui saavuttamaan seurahistorian huonoimman voittoprosentin Castillan Segunda B -taipaleella.

Solari nostettiin väliaikaiseksi päävalmentajaksi Julen Lopeteguin tilalle, joka sai potkut kaksi ja puoli viikkoa sitten. Solarin testijakson aikana Real voitti kaikki neljä otteluaan maalierolla 15-2. Ihanaa, Let’s Make Real Madrid Great Again! Tajusikohan kukaan, että neljästä vastustajasta kaksi oli Realiin verrattuna amatöörinippuja (Melilla ja Viktoria Plzen). Kahta muuta vastaan (Real Valladolid ja Celta Vigo) Realilla taas oli merkittäviä vaikeuksia.

Jotenkin tämä kuitenkin kuvastaa kovin hyvin Real Madridia. Vain voitot merkitsevät. Sillä ei ole merkitystä, miten voitot tulevat tai ovatko ne pelillisesti ansaittuja. Tuollaiset yksityiskohdat unohdetaan, kunhan voittoja tulee.

Paluu populistiseen sekoilufutikseen

Puheenjohtaja Florentino Pérez on liikemies. Jalkapallosta hän ei sen sijaan ymmärrä juuri mitään. Sen hän on osoittanut jo aika moneen kertaan.

Asetetaan peräkkäin Real Madridin kuusi viimeistä valmentajaa: José Mourinho, Carlo Ancelotti, Rafa Benítez, Zinédine Zidane, Julen Lopetegui, Santiago Solari. Mitä yhteistä näillä miehillä on? Onko tässä nähtävissä pelillistä jatkumoa? Eipä juuri.

Ainoa edes jokseenkin yhdistävä tekijä on se, että listalla on ”kovia nimiä”. Benítezin palkkauksen kohdalla korostettiin sitä että hän oli ”oma poika”. Samalla tavalla Zidane, Lopetegui ja Solari ovat omia poikia, mutta kolmikon urat ovat olleet kovin eri vaiheissa kun heidät on Real Madridiin palkattu. Mourinho ja Ancelotti edustivat selkeimmin ”kovan nimen” tuomaa valmista mainetta.

Pérezin valmentajapalkkauksissa toistuva teema on ollut se, että mitään linjaa ei ole oikeastaan ollut. Vuorotellen soudetaan kohti ulappaa ja taas huovataan rantaan.

Mourinho oli vastavoima Pep Guardiolan Barcelonalle. Inhorealistinen valmentaja, joka käytti kaikki mahdolliset keinot vain jotta Real kaataisi Barcelonan. Ancelotti oli suuren karman mies, pelaajien isähahmo, hyvä tyyppi. Voittoja tuli, pelitavan modernisointi junnasi paikallaan.

Benítez alisti pelaajat pelitavalle, mutta hän ei ollut pelaajien mieleen. Ei ilmeisesti Pérezinkään mieleen siinä vaiheessa, kun ”väärät” miehet istuivat penkillä. Huhutaan, että Benítez joutui sorvaamaan pelaaja- ja taktiikkavalinnat Pérezin ehdoilla El Clásicoon – no se ei sitten sujunutkaan kovin hyvin.

Sitten tuli Zidane, joka aloitti vähän samalla tavalla kuin Solari. Voittoja tuli, pelaajat olivat taas onnellisia, ruoho alkoi vihertää, linnut lauloivat Bernabéun yllä, kaikki oli taas kaunista ja ihanaa. Zidane johti Realin kolmeen peräkkäiseen Mestarien liigan voittoon. Se on uskomaton saavutus, jota ei koskaan oteta Zidanelta ja Realilta pois.

Jalkapalloa ymmärtävät tahot tietävät kuitenkin, että Zidanen Real oli kuin ulkoa kaunis talo, joka on sisältä homeessa. Se oli hulabaloofutista, jossa ei ollut oikein päätä eikä häntää. Ehkä Zidanekin ymmärsi, että ilman Cristiano Ronaldoa hän ei enää pystyisi moisiin sankaritekoihin, koska hänen luomansa pelitapa (oliko edes mitään toisteista pelitapaa?) ei antanut pelaajlle selkärankaa.

Viime kevään päätteeksi Zidane otti ja lähti. Tilalle tuotiin skandaalinkäryisesti Lopetegui. Palattiin taas suuren auran miehestä harmaaseen pelitapajohtajaan. Mansikanmakuinen – ja suuria pokaaleja tuonut – sekoilufutis piti muuttaa kuukaudessa moderniksi ja yksityiskohtia täynnä olevaksi pallonhallintajalkapalloksi.

Jälleen jalkapalloa ymmärtävät tahot tiesivät, että tuollainen muutosprosessi veisi rutkasti aikaa. Samaan aikaan tiedettiin, että Real Madridissa jos jossain aikaa ei ole. Nyt sitä oli poikkeuksellisen vähän, kun aiemmin kesällä käytännössä jokainen avainpelaaja oli MM-kisoissa ja kisojen jälkeen lomalla. Eikä se ainakaan auttanut, että joukkueen monivuotinen ja ylivoimainen ykkösmaalintekijä lähti ja tilalle ostettiin toinen ykkösmaalivahti.

Pérezin pinna kesti Lopeteguia muutaman kuukauden ajan. Tilalle palkattiin nyt pysyvällä sopimuksella Solari, jonka alaisuudessa Real ensimmäisten pelien perusteella palaa taas kohti Zidanen populistista sekoilufutista. Pelaamisen rakenteet ovat taas ihan mitä sattuu, ja lähinnä toivotaan että pelaajiston laatuylivoima riittää voittoihin. Ongelma on se, että pelaajisto on heikentynyt Zidanen ajoista eikä Solarikaan ole valmentajana sellainen poikkeuksellinen zidanemainen johtaja, joka saa pukuhuoneen suurimmatkin egot järjestykseen.

Barcelona ja Atlético karkaavat yhä kauemmas

Real Madridilla on mahtava historia. Nykytilanne näyttää monelta osin äärimmäisen hyvältä, kun verrataan maailman muihin futisseuroihin. Tulevaisuuskin on talouspuolen tukijalkojen ja äärimmäisen laajan kannattajapohjan myötä turvattu. Sen sijaan pelillisesti ja sitä kautta tuloksellisesti Realin tulevaisuus ei näytä erityisen hyvältä. Suoraan sanottuna: Real on putoamassa kelkasta.

Tavallaan on aika hassua sanoa jotain tuollaista. Onhan Real voittanut kolme viimeisintä Mestarien liigaa. Siinä kilpailussa jos jossain ovat mukana Euroopan parhaat eri maista.

Mestarien liigassa sattuman merkitys on kuitenkin huomattavasti suurempi kuin 38 kierroksen La Ligassa. Se taas on sarja, jossa on kaksi ylivoimaisesti suurinta ja niiden perässä Atlético Madrid, jolla silläkin nykyään riittää aika hyvin muskelia. Nyrkkisääntönä voitaneen siis sanoa, että Real Madridin pitäisi voittaa La Liga keskimäärin ehkä kahtena tai kolmena kautena viidestä.

Viimeisen kymmenen kauden aikana Real Madrid on voittanut La Ligan kaksi kertaa. Samalla ajanjaksolla Atlético on voittanut sarjan kerran ja Barcelona peräti seitsemän kertaa. Huomionarvoista on se, että juuri noin kymmenen vuotta sitten Barcelona siirtyi Frank Rijkaardin löyhästi organisoidusta ”Menkää kentälle ja pelatkaa” -ajattelusta modernin pelitapa-ajattelun jatkumolle.

Saman ajanjakson aikana Atlético on siirtynyt pelokkaasta sinne päin -ajattelusta tiukkaa puolustuspeliä ja -kuria (alkuvaiheissa myös erikoistilannepeliä) kehittäneen Diego Simeonen alaisuuteen.

On voitu nähdä, että Real Madridin on ollut yhä vaikeampaa lyödä pitkässä sarjassa paremmin johdettuja Barcelonaa ja Atléticoa. Tuoreen valmentajasekoilun myötä Real Madridin tilanne ei näytä jatkossakaan yhtään sen valoisammalta. Pelillinen kuilu Barcelonaan – ja myös Atléticoon – vain syvenee entisestään.

Mikä on Real Madridin seuraidentiteetti?

Miten kuilu Barcelonaan ja Atléticoon – globaalisti pian myös Manchester Cityyn ja ehkä joihinkin muihinkin – sitten kurotaan kiinni? Yritänkö väittää, että vain Guardiola osaa tempun ja vain hän voi johtaa suuruuteen? Ei, ei, ei.

Kyse on paljon suuremmasta kuvasta. Kyse on seuraidentiteetistä.

Pelata voi monella tapaa. Tuloksekkaastikin voi pelata monella eri tapaa. Barcelona ja Atlético ovat monessa asiassa aivan ääripäitä keskenään, mutta se on jo nähty että molemmilla tavoilla voi tulla johdonmukaista menestymistä.

Real Madridkin on saavuttanut menestystä omalla tavallaan. Ongelmallista on, että tuo menestys ei ole johdonmukaista. Raadollisesti sanottuna Real Madridin menestys on syntynyt seuran emoyhtiön talous- ja markkinointipuolen hyvän työn tuloksena ja urheilupuolen työstä huolimatta.

Pitkäjänteistä ja johdonmukaista menestystä ei voida tällä tasolla saavuttaa, mikäli seuraidentiteettiä ei vaalita ja päätöksiä alisteta sen luomille rajoille. Esimerkiksi Barcelonasta tiedetään hyvin tarkat raamit, joiden puitteissa seuran eri tason joukkueille – myös edustusjoukkueelle – valitaan valmennusjohto.

Arvostettu espanjalaiseen futikseen perehtynyt The Guardianin toimittaja Sid Lowe arvioi kirjassaan Fear and Loathing in La Liga: Barcelona, Real Madrid, and the World’s Greatest Sports Rivalry kahden jättiläisen seuraidentiteettejä osuvasti.

Barcelonan seuraidentiteettinä on olla sloganinsa mukaisesti ”enemmän kuin vain seura”; perinteisesti vasemmistolainen vastavoima oikeistolaiselle Espanjan keskushallinnolle (toki Francisco Francon ajan jälkeen poliittinen tilanne on hieman muuttunut) ja kentän tasolla pelata Rinus Michelsin ja Johan Cruijffin viitoittamaa pallonhallintajalkapalloa, jossa itse määritellään pelin virtaus. Real Madridin identiteetti taas (vieläpä Lowen kirjassa useamman Real Madridin entisen pelaajan vahvistamana) on yksinkertaisesti olla paras Euroopan Cupissa eli nykyisessä Mestarien liigassa.

Siinä ei ole mitään pahaa, että tavoite määritellään korkealle – etenkään jos tavoitteille on realistista katetta, kuten Real Madridin tapauksessa. Kysymys kuitenkin kuuluu: kuinka vahva identiteetti voi olla, jos se ei kunnolla perustu mihinkään? Jos ainoa arvoajuri on voittaa, mutta kukaan ei määrittele, miten voittojen pitäisi tulla?

Uskallan väittää, että seura on keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä sitä vahvempi, mitä vahvempi ja tarkemmin määritelty sen seuraidentiteetti on. Nyt voidaan taas kysyä, miten seuraidentiteetin sitten pitäisi vaikuttaa joukkueen pelaamiseen.

Looginen jatkumo alhaalta ylös ja taas alas

Seuraidentiteetin määrittelyn pitäisi nähdäkseni lähteä ruohonjuuritasolta, koko seurayhteisöstä. Seuraidentiteettiä voivat määritellä muun muassa politiikka (esimerkiksi Barcelonan vasemmistolaisuus, Rayo Vallecanon vielä vahvempi vasemmistolaisuus ja Real Madridin jokseenkin virheellisestikin väitetty oikeistolaisuus), arkielämästä kumpuavat vastakkainasettelut (esimerkiksi Liverpoolin ja Manchester Unitedin välinen satamakiista) ja kotiseuturakkaus (kuinka paljon esimerkiksi painotetaan omaa kasvatustyötä muualta hankittavien pelaajien suhteen) ja oman seurayhteisön käsitys ”oikeanlaisesta” jalkapallosta (esimerkiksi Brasilian sambafutis vastaan Uruguayn kamppailufutis).

Seuraidentiteetin raamien pitäisi olla niin tarkkaan määritelty, että niiden pohjalta seuralle kyetään valitsemaan identiteettiä noudattavat johtohahmot (puheenjohtaja, urheilupuolen johto ja niin edelleen). Näin on nyt toimittu viime vuosina Manchester Cityssä, jonne on kehittymässä orastavaa seuraidentiteettiä (joskin nyky-Man City on ihan toinen Man City kuin ennen sheikkien omistajuutta).

Kun johtotason henkilöt on valittu seuraidentiteetin pohjalta, johtotason henkilöt osaavat valita samaan identiteettiin sopivan päävalmentajan. Samalla pelaajarekrytoinnista vastuussa olevat henkilöt osaavat etsiä markkinoilta seuraidentiteettiä ja siitä johdettuun seuran pelifilosofiaan sopivia pelaajia – niin akatemiaan kuin edustusjoukkueeseen. Ihannetilanteessa seuran toimintaan ei tule vahvan identiteetin ansiosta lovia, vaikka valmentaja tai tietyt pelaajat lähtisivät. Identiteetti korjaa aina kurssin ja auttaa seuraavien valmentajien ja pelaajien pestaamisessa.

Juuri tässä on Real Madridin ongelma. Ei ole mitään ohjenuoraa, joka ohjaisi toimimaan tieyllä tavalla. Pelaajarekrytoinnissa on tehty periaatteessa erinomaista työtä, kun on saatu sopimuksia aikaan maailman lupaavimpien pelaajien kanssa. Edustusjoukkueessa on saatu tehtyä pitkiä jatkosopimuksia avainpelaajille. Periaatteessa siis asiat ovat hyvin. Mutta ei sitten kuitenkaan, kun valmentajapestaukset heittelevät ihan laidasta laitaan. Saa olla aikamoinen pelaaja, jos sopii erinomaisesti sekä Mourinhon että Zidanen että Lopeteguin pelitapaan.

Raha auttaa aika pitkälle. Real Madridkin on pärjännyt pitkään ennen kaikkea sen vuoksi, että sillä on ollut rahaa ostaa maailman parhaita pelaajia. Riittävän suurella kokoonpanoedulla voi hyvin voittaa vahvemman identiteetin seuroja, jos niiden kokoonpanot ovat laadultaan selvästi heikompia. Mutta rahakaan ei tee autuaaksi.

[readmore from=Real-Madrid]

Manchester United on maailman rikkaimpia seuroja. Joukkueella pyyhki hyvin löyhästi organisoidun pelaamisen aikakaudella. Äkkipysähdys tuli, kun Sir Alex Ferguson jäi eläkkeelle. Tajuttiin liian myöhään, että United on yhtä kuin Ferguson. Tajuttiin, ettei Unitedilla seurana ole kovin vahvaa seuraidentiteettiä, joka ohjaisi jatkumon kautta edustusjoukkueenkin toimintaa. Unitedissa ollaan yhä edelleenkin, vuosia Fergusonin eläköitymisen jälkeen sekavassa limbossa, josta ei ole löytynyt ulospääsyä.

Samalla tavalla limbo uhkaa Real Madridia, jos seuraidentiteettiä ei kunnolla määritellä ja kunnioiteta. Jos Pérez saa jatkaa mielivaltaisten päätösten tekemistä, jossain vaiheessa tulee seinä kunnolla vastaan. Ehkä se havaitaan vasta sitten, kun Mestarien liigassa ei tule tarpeeksi moneen vuoteen menestystä. Real Madridin kannalta on toivottava, ettei ongelmaan havahduta liian myöhään.

Jaakko Perttilä
Twitter: @JaakkoPerttila

LUE MYÖS: Näkökulma: Real Madridin ratkaisu hämmentää – minkä varaan tulevaisuutta rakennetaan?

LUE MYÖS: Tässä ovat Real Madridin valmentajavaihdoksen kolme suurinta voittajaa ja häviäjää